Takaa-ajo maanalaisessa kaupungissa

Elettiin jonkinlaista sodan tai maailmanlopun jälkeistä epävakaata aikaa. Käytännössä koko maailma oli maan alla, kaupungit kaduista asuntoihin olivat erilaisissa luolissa ja tunneleissa.

Pakenin henkeni edestä jonkinlaisia pahiksia jotka jahtasivat minua, mutta jahtaamisen syy jäi hämäräksi. Aina kun luulin päässeeni piiloon johonkin asuntoon tai sushia myyvälle torille, he tavoittivat minut jälleen ja aloitin taas loputtoman huoneesta toiseen juoksemisen. Minulla oli ystäviä, jotka myös pakenivat, mutta en ollut varma että kaikki olivat oikeasti puolellani.

Lopulta tupsahdin johonkin vettä täynnä olevaan putkeen, josta läiskähdin valtavaan maanalaiseen hylättyyn uimahalliin. Siellä oli joukko ihmisiä, jotka kertoivat että olemme vihdoin turvassa.

Post-apokalyptisessä maailmassa minut oli kaapattu kulttiin, joka asui keskellä suurta synkkää metsää parakeissa. Söin puuroa suurten pöytien äärellä.

Päätin paeta, ja juoksentelin päättömästi pitkin metsiä, kultin jäsenten jahdatessa minua. Pakenin suureen korkeaan taloon, joka oli sisältä ontto lukuunottamatta metallisia tasanteita, joihin kiipesin tikapuita pitkin. Talon ovissa oli aidat, jotka estivät maata pitkin rullaavia robotteja tulemasta sisälle.

Post-apokalyptinen saari

Elimme jonkinlaisessa ydinsodan jälkeisessä tulevaisuudessa, saaressa meressä. Kuuluin pieneen ihmisjoukkoon, joka yritti selviytyä kaikenlaisten mutatoituneiden taikaolentojen keskellä hengissä.

Olimme pakenemassa joltain, kun rantametsikössä ollessamme merestä nousi jättiläismäinen lentävä käärme. Sen pää oli puolitoista metriä korkea ja leveä noita-akan pää, joka puhui. Sillä oli suuret, pöyheät, pumpulimaiset valkoiset hiukset, ja pään alapuolella oli pienet surkastuneet kädet. Käärme kiemurteli ilmassa ympärillämme, kertoen kaikuvalla äänellä kuinka aikoo tappaa meidät.

Saimme lassottua käärmeen, ja sidoimme sen mäenrinteeseen. Se ei enää liikkunut tai puhunut, vaan makasi paikoillaan silmät kiinni. Nojasimme sen pumpulinpehmeään tukkaan ja silittelimme sitä. Lopulta se kuoli, ja otin mukaan tukon sen hiuksia. 

Myöhemmin törmäsimme keltaiseen, ihmisen kokoiseen outoon alastomaan olioon, jolla oli suippo pää. Sillä oli mukanaan jonkin Skandinaavisen kielen oppikirja, josta se lateli siansaksalta kuulostavia lauseita. Jos jäisimme kuuntelemaan niitä liian pitkäksi aikaa, kuolisimme. Jouduin sanaharkkaan olion kanssa, ja rupesin lausumaan sille takaisin samoja lauseita kirjasta. Olio sanoi, ettei sitä nyt muutenkaan oikeasti kiinnostanut koko juttu, ja lähti pois. 

Ihana

Olin sodassa. Tai ehkä sodan jälkeisissä raunioissa. Kävin rautakaupassa ja ostin oranssia vahvaa narua ja valkoisen pahvinaamion. Ihmiset pakenivat kaupasta. Minun piti selviytyä jostain. 

Joku sanoi minulle "Kohta näet jotain ihmeellistä". Sen oli tarkoitus auttaa minua.

Yllättäen olin kahden muun kanssa kanavalla, joka piti ylittää. Meillä oli oppaanamme joku. Kanavassa kulki vahva virtaus, ja sen ylitse pääsi vain kolmea jäistä lautaa pitkin. Jokainen lauta katkesi kun sen yli astuttiin, ja yksi meistä putosi kanavaan. Jätimme hänet.

Kanavan toisella puolella oli betoninen talo, johon menin sisään. Talo oli valtava allas, joka oli täynnä jotain mustaa, kimaltavaa, öljymäistä ainetta joka aaltoili hiljaa ja näytti hieman tähtitaivaalta. Seinillä oli tasoja, joilla istui kaksi tai kolme naista.

Naiset kielsivät minua katsomasta suoraan kohti öljyä, laittamasta raajojani tason reunojen yli tai koskemasta öljyyn.

Kuulin, että öljy on elävä olento nimeltään Ihana: hypnoottisia voimia omaava olio, joka syö ihmisiä. En saisi ajatella yhtäkään myönteistä ajatusta Ihanasta, jottei se kaappaa aivojani ja pakota minua rakastamaan sitä pakkomielteisesti. Olin kauhuissani. 

Muut naiset huoneessa olivat jonkinlaisen Ihanaa palvovan kultin jäseniä. Yksi heistä huljutteli jalkojaan mustassa öljyssä. He sanoivat, että Ihana on todellisuudessa kiinteä kuutio, jonka ilkeät ihmiset ovat pakottaneet nestemäiseksi. He rakastavat Ihanaa niin paljon, että he uhraavat itsensä sille.

"Ihana on elävä olento siinä missä mekin, ja sillä on oikeus olla olemassa!"

Öljy imaisi yhden tytöistä sisäänsä ja hän upposi jälkiä jättämättä. Myös muut tytöt laskeutuivat altaaseen. 

Kuljin seinänviertä pitkin peloissani ja poistuin talosta. 

(Kuulostaa varmaan kovasti Metro 2033:lta. Ehkä onkin.)

Uni maanalaisesta metrokaupungista

Olin tuntemattomassa maassa, jossa oli sota.

Maassa oli paljon tarkkoja sääntöjä, kuten että lasten pitää liikkua ulkona aina vanhempiensa kanssa. Ihmiset asuivat maan päällä, mutta minä ja ystäväni matkustelimme ympäriinsä metrolla, joiden asemat oli sisustettu kuin jättiläismäiset olohuoneet.

Lopulta maassa vaihtui hallitsija, ja koko sivilisaatio muutti maan alle suuriin luoliin, jotka oli yritetty maisemoida näyttämään ulkomaailmalta. Metrojen maan päälle menevät portaat muurattiin umpeen, ja metroasemilta johtivat portaat metrojärjestelmän alapuolella sijaitsevaan luolakaupunkiin. Eri luolien välillä liikuttiin metrolla.

Maan alla kukaan ei asunut missään, vaan kaikki oli yhteistä. Kuljeskelimme ympäriinsä ja nukuimme milloin missäkin.