Aikajuna

Olin tulevaisuudessa, jonkinlaisissa syvällä maan alla olevissa junatunneleissa. Menin junaan, joka oli täysin tyhjä. Se lähti liikkumaan päätähuimaavaa vauhtia, ja perille saavuttuani tajusin, että siinä ajassa kun olen istunut junassa viisi minuuttia, ympäröivä maailma on vanhentunut 15 vuotta. Mietin, että tulevaisuudessa tällaisia uhrauksia on tehtävä julkisen liikenteen vuoksi, vaikka ne ovatkin vähän makaabereja.

Uppoava laiva

Olin tulevaisuudessa, ja asuin liikakansoituksen takia täyteen ahdetulla risteilyaluksella, joka muistutti slummia.

Pyykkituvassa tapahtui jokin tapaturma, jonka vuoksi laivassa käynnistyi ketjureaktio joka aiheutti sen, että se alkoi parin päivän kuluttua upota. Laiva kääntyi 360 astetta ympäri vedessä ja ihmiset lentelivät minne sattuu, mutta siitä huolimatta kaikki asukkaat eivät huolestuneet vaan jatkoivat normaalia elämäänsä. Ostivat kukkia ja juustoa. Laivan johto ei kertonut kenellekään, että laiva on uppoamassa, mutta minä tiesin koska olin itse aiheuttanut sen jotenkin.

Olin paniikissa ja koetin paeta, mutta mistään ei meinannut löytyä uloskäyntiä. Kiersin laivan ympäri kulkevaa käytävää loputtomiin. Lopulta pääsin jotenkin ulos, mutta uidessani kauemmas uppoavasta laivasta törmäsin punaiseen voimakenttään. Pääsin uimaan sen läpi, mutta muut laivasta paenneet ihmiset eivät päässeet sen läpi, vaan hukkuivat.

Pakomatka Seinäjoelle

Oli sota, jossa kaikki aiemmin tuntemani oli tuhoutunut. Ilma oli myrkyllistä, eikä missään voinut päästä rauhaan. Tiesin ettei mikään enää voisi palata ennalleen.
Aluksi piilouduin luolaan, mutta lopulta matkustin Seinäjoelle. Siellä kaikki oli vielä hyvin ja luonto vihreää, mutta ilmassa leijaili tietoisuus siitä, että on vain ajan kysymys milloin sekin tuhoutuu.

Tiesin mielessäni että tätä minun olisi pitänyt odottaa, mutta en ollut ottanut sitä tosissani.

Post-apokalyptisessä maailmassa minut oli kaapattu kulttiin, joka asui keskellä suurta synkkää metsää parakeissa. Söin puuroa suurten pöytien äärellä.

Päätin paeta, ja juoksentelin päättömästi pitkin metsiä, kultin jäsenten jahdatessa minua. Pakenin suureen korkeaan taloon, joka oli sisältä ontto lukuunottamatta metallisia tasanteita, joihin kiipesin tikapuita pitkin. Talon ovissa oli aidat, jotka estivät maata pitkin rullaavia robotteja tulemasta sisälle.

Post-apokalyptinen saari

Elimme jonkinlaisessa ydinsodan jälkeisessä tulevaisuudessa, saaressa meressä. Kuuluin pieneen ihmisjoukkoon, joka yritti selviytyä kaikenlaisten mutatoituneiden taikaolentojen keskellä hengissä.

Olimme pakenemassa joltain, kun rantametsikössä ollessamme merestä nousi jättiläismäinen lentävä käärme. Sen pää oli puolitoista metriä korkea ja leveä noita-akan pää, joka puhui. Sillä oli suuret, pöyheät, pumpulimaiset valkoiset hiukset, ja pään alapuolella oli pienet surkastuneet kädet. Käärme kiemurteli ilmassa ympärillämme, kertoen kaikuvalla äänellä kuinka aikoo tappaa meidät.

Saimme lassottua käärmeen, ja sidoimme sen mäenrinteeseen. Se ei enää liikkunut tai puhunut, vaan makasi paikoillaan silmät kiinni. Nojasimme sen pumpulinpehmeään tukkaan ja silittelimme sitä. Lopulta se kuoli, ja otin mukaan tukon sen hiuksia. 

Myöhemmin törmäsimme keltaiseen, ihmisen kokoiseen outoon alastomaan olioon, jolla oli suippo pää. Sillä oli mukanaan jonkin Skandinaavisen kielen oppikirja, josta se lateli siansaksalta kuulostavia lauseita. Jos jäisimme kuuntelemaan niitä liian pitkäksi aikaa, kuolisimme. Jouduin sanaharkkaan olion kanssa, ja rupesin lausumaan sille takaisin samoja lauseita kirjasta. Olio sanoi, ettei sitä nyt muutenkaan oikeasti kiinnostanut koko juttu, ja lähti pois. 

Ihana

Olin sodassa. Tai ehkä sodan jälkeisissä raunioissa. Kävin rautakaupassa ja ostin oranssia vahvaa narua ja valkoisen pahvinaamion. Ihmiset pakenivat kaupasta. Minun piti selviytyä jostain. 

Joku sanoi minulle "Kohta näet jotain ihmeellistä". Sen oli tarkoitus auttaa minua.

Yllättäen olin kahden muun kanssa kanavalla, joka piti ylittää. Meillä oli oppaanamme joku. Kanavassa kulki vahva virtaus, ja sen ylitse pääsi vain kolmea jäistä lautaa pitkin. Jokainen lauta katkesi kun sen yli astuttiin, ja yksi meistä putosi kanavaan. Jätimme hänet.

Kanavan toisella puolella oli betoninen talo, johon menin sisään. Talo oli valtava allas, joka oli täynnä jotain mustaa, kimaltavaa, öljymäistä ainetta joka aaltoili hiljaa ja näytti hieman tähtitaivaalta. Seinillä oli tasoja, joilla istui kaksi tai kolme naista.

Naiset kielsivät minua katsomasta suoraan kohti öljyä, laittamasta raajojani tason reunojen yli tai koskemasta öljyyn.

Kuulin, että öljy on elävä olento nimeltään Ihana: hypnoottisia voimia omaava olio, joka syö ihmisiä. En saisi ajatella yhtäkään myönteistä ajatusta Ihanasta, jottei se kaappaa aivojani ja pakota minua rakastamaan sitä pakkomielteisesti. Olin kauhuissani. 

Muut naiset huoneessa olivat jonkinlaisen Ihanaa palvovan kultin jäseniä. Yksi heistä huljutteli jalkojaan mustassa öljyssä. He sanoivat, että Ihana on todellisuudessa kiinteä kuutio, jonka ilkeät ihmiset ovat pakottaneet nestemäiseksi. He rakastavat Ihanaa niin paljon, että he uhraavat itsensä sille.

"Ihana on elävä olento siinä missä mekin, ja sillä on oikeus olla olemassa!"

Öljy imaisi yhden tytöistä sisäänsä ja hän upposi jälkiä jättämättä. Myös muut tytöt laskeutuivat altaaseen. 

Kuljin seinänviertä pitkin peloissani ja poistuin talosta. 

(Kuulostaa varmaan kovasti Metro 2033:lta. Ehkä onkin.)